Ensin pitää sanoa, että pidän ihan älyttömästi Markus Ahosen tavasta kirjoittaa ja maalata kuvaa Helsingistä ihan kuin itse siellä kävelisi parhaillaankin. Jäljet vaan taisi tulla luettua liian nopeasti Palavan sydämen perään, ja siitä syystä jäi ehkä snadisti etäiseksi tai ellei etäiseksi, niin ainakin kakkoseksi. Pidin kyllä myös tästä, mutta oli liikaa samoja elementtejä, ei kuitenkaan tarpeeksi ja erottuvasti, jotta olisi sävähdyttänyt samalla tavalla kuin mitä Palava sydän teki. Ja tässä mentiin vähän sellaiselle tasolle, josta en niin välitä. Hieman yliluonnollista, uskonnolliseen päin kallellaan olevaa tatsia, joka jää minulle samalla tavalla etäiseksi kuin mitä poliittiset juonenkäänteetkin tekee. En siis väitä ettäkö tämä olisi huono. Ei missään nimessä. Oli hieno lukukokemus ja ahmaisin kirjan siinä missä Palavan sydämenkin, mutta ei mennyt sen edelle.
Hahmot on hienosti rakennettu ja pidän varsinkin Isakssonista plus niistä muista päähenkilöistä tässä sarjassa. Oli jotenkin herttaista lukea miten Isaksson on löytänyt rakkautensa, joka vastaa samalla intensiteetillä takaisin. Ehkä hieman jäätiin liikaa jumiin siihen tragediaan, joka heitä oli kohdannut, mutta toisaalta ajattelin, että näinhän se taitaa mennä tuollaisessa tapauksessa muutenkin. Eli ehkä parempi näin, koska muutenhan olisin varmasti nillittänyt siitä miten nopeasti ja tunteettomasti he tuosta yli pääsivät.
Oli myös jännä huomata miten olin toisaalta onnellinen Ilpon puolesta, että pääsi jaloilleen Palavan sydämen jäljiltä, mutta toisaalta hämmennys oli suuri. Ihan siitä syystä, että mentiin ainoastaan muutama vuosi eteenpäin niistä tapahtumista ja oli vapaalla jalalla ilman suurempia vaikeuksia liikkua. Hyvä silti hänelle. Olihan Ilpo nyt aika ressukan oloinen, eikä tarvitse yhtään lisää harmeja. Vaikka aika kovasti harmia aiheutti myös itse. Tai ellei harmia, niin ainakin surua.
Hienosti kyllä Ahonen on ottanut nippelitiedoistaan selvää, joita ei näin tavallisena tallaajana edes mieti. Vaikka mistä minä tiedän pitävätkö nippelit paikkaansa vai ei, mutta sillähän ei ole mitään väliä. Pääasia, että kirjailija osaa vakuuttaa ja lukijasta tuntuisi siltä, että lukisi faktaa. Tosin, luulen, että tässä tapauksessa nippeli on faktaa. Tiedä sitten mistä moinen mielikuva päähäni syntyy. Ehkä siitä, että kirjailija vaikuttaa symppikseltä ja perusteelliselta taustatyössään. Tämä olettamus siis täysin mutu-tuntumalta.
Ehkä seuraavaksi Ahonen kehittää tarinan jostain ihan muusta ja jättää Isakssonin hetkeksi lepäämään. Tyyliin Riikka Pulkkinen goes Iiris Lempivaaran levoton sydän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti